Elegantti tapa köyhtyä

Helsingin Sanomien lauantaisivuilla 27.5. oli ansiokas juttu hevosalan yrittäjän todellisuudesta. Löysin siitä paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja omiin ajatuksiini. Kokemukseni hevosyrityksen pyörittämisestä ovat hyvin samansuuntaiset, ja tässä toiminnan loppumetreillä onkin hyvä tarkastella vähän sitä, mitä tuli saavutettua ja mitä menetettyä.

Minulle, kuten jutun yrittäjällekin, hevosala oli lapsuudesta asti mielessä kytenyt unelma ja haave.  Minulle oli ehtinyt kertyä hevosyrityksen perustamisvaiheessa jo monipuolista koulutusta ja työkokemusta ja kielitaitoa, ja olin nähnyt maailmaa monelta eri kantilta. Kun minulla näiden lisäksi oli vahva halu ryhtyä yrittäjäksi ja rahoitusasiatkin järjestyksessä, monet asiat puhuivat toiminnan aloittamisen puolesta.

Hevosyritystä varten olin tehnyt mielestäni hyvän suunnitelman, pohtinut tarkasti toimintamalliani, yrityksen laajuutta, kohderyhmää ja palveluita sekä kirjoittanut jopa liiketoimintasuunnitelman. Ajattelin ryhtyväni tarjoamaan hevosalan matkailupalveluita ensisijaisesti ulkomaalaisille turisteille. Minulla oli tähän tarkoitukseen sopiva ympäristö, vanha sukutila pihapiireineen ja rauhallisine maastoineen, sekä erittäin hyvä ammatillinen osaaminen ja tausta.

No, suunnitelma hyvä, mutta kuinkas sitten kävikään! En siitä tilanteessa oikeastaan ollut edes hoksannut sitä, että Suomi oli silloin, ja on edelleenkin, matkailun kehitysmaa. Turismi on täällä aivan lapsenkengissään ehkä Lappia lukuun ottamatta. Jotakin osviittaa asiasta saa, jos vertaa turismin kehittymistä täällä esimerkiksi Islannin vastaavaan kehitykseen.

Kävin ensimmäisen kerran Islannissa v. 2005, jolloin oma yritykseni oli toiminut muutaman vuoden. Islannissa kävi silloin vuodessa noin 200 000 matkailijaa, ja nyt kymmenkunta vuotta myöhemmin siellä käy vuosittain yli 2 miljoonaa turistia. Jos suhteutetaan tämä väkilukuun, Suomessa pitäisi vuosittain käydä 35 – 40 miljoonaa turistia. Tilastojen mukaan yöpymisiä Suomessa oli v. 2015 noin 5 miljoonaa, mutta tämähän ei kerro matkailijoiden määrää, pelkät yöpymiset, ja lukemassa ovat lisäksi mukana esim. venäläiset ostosmatkailijat, jotka eivät juuri palveluja käytä. Ulkomaisten matkailijoiden määrä Suomessa ei ole juurikaan kymmenessä vuodessa muuttunut mihinkään. Ja oman paikkakuntani matkailun kehitys on sitten ihan oman juttunsa aihe – myönteistä kerrottavaa ei ole siitäkään.

Matkailuyrityksen sijaan päädyinkin siis pyörittämään ratsastuskoulua. Käytännössä tämä tarkoitti ainaista työntekoa: päivällä piti tehdä muuta työtä, josta sai tuloja perheen elättämiseen, ja illat ja viikonloput kuluivat joko ratsastustuntien pidossa tai maastoratsastusryhmien kanssa maastossa kelistä ja vuodenajasta riippumatta. Mielessä oli ainainen huoli ratsastajien turvallisuudesta, hevosten hyvinvoinnista, kiinteistön ylläpidosta, ja kun vielä jäin yksin ilman toisen aikuisen apua vajaa kymmenen vuotta sitten, elämä on ollut käytännössä pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen jo monta monituista vuotta. Lehtijutussa haastatellun yrittäjän sanoin: rakkaasta harrastuksestani on tullut ajan kuluessa pelkkä ahdistava taakka ja taloudellisessa mielessä ”elegantti tapa köyhtyä”.  Ratsastusyrityksen pyörittämisestä en ole vielä viidentoista vuoden aikana saanut senttiäkään palkkaa.

Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että olen juuri äskettäin lopettanut ratsastuskoulun toiminnan periaatteessa kokonaan joitakin yksittäisiä vakio-oppilaita lukuun ottamatta. Tämä päätös on roikkunut ilmassa kyllä useamman vuoden ajan, mutta lopullisen ratkaisun tekeminen on ollut yllättävän vaikeaa, vaikka kaikki tosiasiat ovat puhuneet toiminnan lopettamisen puolesta jo kauan. Kulunut talvi oli ehkä kuitenkin se viimeinen niitti, joka pakotti tekemään ratkaisun – kevään koittaessa vasta tajusin, kuinka rättiväsynyt oikeastaan olenkaan.

Kuluneet vuodet ovat olleet todella opettavaisia ja antoisiakin monella eri tavalla, mutta paljon niihin mahtuu myös niitä vähemmän antoisia hetkiä. Syvällisempi analyysi niistä antaa vielä odottaa itseään, tällä hetkellä ei ole oikein intoa eikä energiaa kovin tarkkaan analyysiin. Jossakin vaiheessa varmasti näihinkin asioihin on syytä palata. Uusia ajatuksia tulevaisuutta varten on jo nyt alkanut putkahdella mieleen, mutta ne eivät liity mitenkään hevosalaan, vaikka ratsastamista ei nyt ole vielä aika lopettaa kokonaan.

Tässä vaiheessa onkin paikallaan kiittää kaikkia vuosien varrella meillä käyneitä ratsastajia mukavista ratsastushetkistä! Päivitän nettisivujamme pikkuhiljaa muuttunutta tilannetta vastaaviksi, ja ehkä täältä jotakin uutta luettavaakin silloin tällöin löytyy – blogi nyt ainakin toimii toistaiseksi. Tänään tämä tyttö suunnistaa puutarhatöiden pariin!

2017-05-31T12:29:14+00:00 30. toukokuuta, 2017|Ajankohtaista, Yleinen|