Islanninhevosella on harmittavan vaatimaton maine täällä suloisessa Suomenmaassamme. Monet toki tietävät, että islanninhevoset (”islanninponit”) ovat kilttejä ja söpöjä ja pieniä, ja niillä voi kuka vaan turvallisesti lähteä isolla porukalla vaeltelemaan maastoon – vaikkei olisi ikinä aiemmin elävää hevosta edes nähnyt. No, hyvä tietysti näinkin, onhan tässä paljon myönteisiä asioita. Silti minä ainakin ihmettelen suuresti, mihin nämä yleisessä tiedossa olevat ns. totuudet oikein perustuvat.

Olen vuosien varrella ratsastuskoulua ja maastoratsastustoiminta pyörittäessäni kuullut aikamoisen määrän muitakin arvioita islanninhevosesta. On esimerkiksi tullut esille, että islanninhevoset eivät osaa laukata, niitä ei voi kouluttaa, ne ovat kaikki samanlaisia, niille riittävät ravinnoksi hätätilassa vaikka jäkälät (eli ne ovat siis poroja), niillä ei voi ratsastaa kevyttä ravia, tölttiä ratsastetaan nojaamalla taakse päin ja vetämällä ohjista, ja ne ovat tosi tylsiä, kun niissä ei ole mitään haasteita.

Monissa islanninhevosalan yrityksissä asiakkaiden käyttöön on hankittu sellainen hevoskalusto, että kuka vaan voi todellakin lähteä turvallisesti kokeilemaan ratsastusta jopa maastoon ilman minkään sortin hevosenhallintataitoja. Minullakin on ollut ilo omistaa useampi tällainen hevosmaailman kultakimpale. Tämä on aivan mahtavaa, ja erityisen iso kiitos tästä kuuluu erinomaiselle ja monipuoliselle ratsuhevosrodullemme, jonka tietyt edustajat todellakin suoriutuvat tästä vaativasta työstään kympin arvoisesti.

Islanninhevosia on kuitenkin monenlaisia aivan kuten muissakin hevosroduissa on monenlaisia hevosyksilöitä moneen eri käyttötarkoitukseen ja erilaisille ratsastajille. Islanninhevonen on parhaimmillaan ja omimmillaan askellajiratsuna – onhan sen askellajiominaisuuksia Islannissa jalostettu jo yli 1000 vuoden ajan.

Askellajien ratsastaminen ei ole laisinkaan niin helppoa ja vaivatonta kuin äkkiseltään voisi epäillä, ja vaikkapa tahtipuhtaan töltin ratsastaminen temponvaihteluineen erilaisilla hevosilla vaatii aika paljon määrätietoista harjoittelua ennen kuin se alkaa jouhevasti sujua. Ratsastajan pitää tietysti sitä paitsi ensin edes tietää, mitä tahtipuhdas töltti on, ja miltä se tuntuu… Pitää huomioida myös se, että islanninhevosella on neljä tai viisi perusaskellajia, kun niitä ns. tavallisella hevosella on kolme, ja kun tähän haasteeseen lisätään ketterä koko ja nopeat reaktiot, ollaankin jo aivan uudentyyppisten haasteiden edessä.

Jokainen ratsastuksen harrastaja valitsee oman lajinsa ja siihen sopivan hevosen kiinnostuksensa mukaan, sehän on selvä. Toivoisin, että Suomessakin nimenomaan askellajiratsastus löytäisi uusia, innostuneita ja opinhaluisia harrastajia, jotka voisivat sitten vaikka yhdessä välillä nauttia lennokkaista askellajiratsuistaan ja tahtipuhtaan töltin huumasta isossa porukassa suomalaisilla metsäteillä.

Kuvassa islantilaista kansanhuvia: jokasyksyinen Laufskálarétt eli nuorten hevosten ”kokoamisajo” Pohjois-Islannissa.